sunnuntai 2. elokuuta 2015

Rantaruumis 2015

Rantaruumis aka beach body 2015 olkaa hyvät. Uskokaa minua, tämä on just tosi hyvä kuvakulma. Rasvaprosentti varmaan vaatimattomat 70% eli hyvin kelluu!


Eikä edes harmita. Jos uikkari ei olisi mahtunut niin sitten kyllä, mutta nyt oli vaan mukavaa kun pääsi uimaan ensimmäistä kertaa koko kesänä. Seura oli ensiluokkaista ja vesi kylmää.

 

Ensi kesänä sitten vedetään bikinit päälle molemmat. Ja oli kunto mikä hyvänsä, pidetään kivaa.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Matkustaja

"Aina matkalla jonnekin, minne ikinä päätyykin."

Sellaista olen miettinyt että jos on aina matkalla niin istuuko sitä ratin takana vai pelkääjän paikalla.

Jotenkin pienenä / teininä ajattelin että pitää tehdä hirveästi töitä ja aivan mahdottomasti päättää ja valita ja olla itse jo jotain ennen kuin elämässä aikuisten asioita tapahtuu. Ajatus omasta perheestä tuntui tosi kaukaiselta ja kummalliselta asialta, joltain mikä tapahtuu sitten joskus jollekulle toiselle naiselle joka jollain ratkaisevalla tavalla on paljon tietävämpi ja isompi ja tasaisempi kuin se minä joka ajatusta pyöritti. Talostakin puhuin aina että eihän meillä sellaiseen kuitenkaan koskaan ole varaa tai muuta kykyä.

Ja nyt olen ällistynyt kolmekymmentä plus, kahden lapsen omakotitaloa asuva töissäkäyvä äiti. Kuudes vuosi naimisissa lähti juuri käyntiin. Eikä juuri mikään siitä mistä joskus haaveilin ja joka tuntui hirveän tärkeältä ole toteutunut ja olen aivan eri ihminen kuin ajattelin joskus olevani.

Kaikkea muuta ihanaa on sen sijaan satanut laariin. Ja tietenkin niitä vähän mädempiäkin mansikoita.

Eikä sekään ole se juttu että mitä minä sain, vaan se että miten ihmeessä ja missä välissä se kaikki tapahtui ja onko se kaikki vain jotain joka pääsi sattumaan mun kohdalle tässä elämässä, vai missä välissä nämä valinnat oikein tein? Kun en muista mitään tiettyä hetkeä että olisin jäänyt pohtimaan että joo-o - tuosta mies ja tähän jään. Tai että ihanaa, korkeakouluympäristöhän se on just mun työympäristö, kyllä en tästä luovu.

Ja että onko se kuitenkaan edes kovin paha juttu jos antaa asioiden tapahtua? Jos vain kutoo omaa tarinaa ympärilleen tarjolla olevista kuteista sattumanvaraisella väriskaalalla. Ilman puikkoja. Tai kaavaa. Rekisteröimättä koko käsityön olemassaoloa.

En tiedä. Tuleeko sitten lopulta ennen viimeistä henkäystä joku hetki jolloin totean että aivan mahtava matka tai että meni hukkaan koko reissu. Toivottavasti ei.

Ja oikeastihan sitä pitääkin vaihtaa kuskia aina pissatauon jälkeen. Antaa sattumankin huilia välillä.



perjantai 1. toukokuuta 2015

Rimakauhua ja rakkautta

Siinä tiivistettynä tämän viikon tunnelmat. Olen palaamassa maanantaina töihin, en tosin sinne mistä lähdin vaan kolmea kerrosta ylemmäksi toisenlaisiin tehtäviin. Tunnen tulevat uudet työkaverini ja koska olen edelleen samassa organisaatiossa ei mitään kovin mullistavaa ainakaan niin sanotusti paperilla ole luvassa.

Mutta silti hirvittää ja jännittää. Olen ollut samassa paikassa samojen asioiden kimpussa töissä vuodesta 2003, eli en ole kirjoitusten jälkeen aikuiselämässäni juurikaan muuta tehnyt. Työpäivissä ja -viikoissa on ollut sama rytmi vuodesta 2010, ja koska työkokemusta on kertynyt yhdestä ja samasta asiasta (kirjastosta siis) aivan käsittämätön määrä, olen voinut ottaa töissä aika rennosti sillä vastaan ei ole tullut pulmaa johon en olisi vastausta voinut tarjota kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä. (Tai ainakin työkaverit ovat voineet tarjota jos itse en.)

Ja nyt sitten menen puoleksitoista vuodeksi kisälliksi ihmettelemään ALV-ryhmiä ja pöytäkirjojen arkistointia ja matkalaskuja.

Ei saa käsittää väärin. Olen todella hyperinnoissani uusista haasteista ja hain sijaisuutta intopiukeana ja olen todella huikean tyytyväinen työpaikan saatuani, mutta silti - onhan se iso muutos. Ei ehkä niinkään ulkoisesti kuin sisäisesti. Tipun kaikkivoipaisuudesta oppipojaksi ja se muutos pelottaa. Että mitä jos en pärjääkään? Mokaan jotenkin hirvittävästi ja oon ihan supernolo ja puhun tyhmiä? Kaikilla muilla on fiksummat mielipiteet ja nätimmät mekot kuin mulla. Toisin sanoen olen viikossa taantunut tunne-elämäni puolella noin 17 vuodella takaisin yläasteelle. Hohhoijaa.

Olenkin siis ruksannut yli ainoan asian jolle mitään näin etukäteen voin ylläolevasta kauhugalleriasta ja valinnut jo melkein viikko sitten univormut kaappiin odottamaan ensimmäistä työviikkoa. Onpahan ainakin aamustressiä vähemmän.

Ja sitten siihen aamustressiin.

Miten ihmeessä kalibroin itseni reagoimaan herätyskelloon niin että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nousta ylös!" - ja sitten nousen oikeasti ylös, sen sijaan että "Kas, herätyskelloni soi. Aika nukkua pommiin!" Kyllä luulisi kolmekymppisellä perheenäidillä olevan sen verran itsesuojeluvaistoa että tajuaisi olla sammuttamatta herätyskelloa ja kääntämättä kylkeä vaan kun ei ole. Joten nyt siis kun kuitenkin varmasti heti ensimmäisenä aamuna sössin heräämisen, on itselle vaatteet edes jo valmiiksi katsottuna, vaikka muuten olisikin millainen katastrofi hyvänsä tarjolla.

Ollaankin otettu nyt viimeisellä kotiäitiviikolla muksujen kanssa pitkistä aamuista kaikki ilo irti. On löhötty ja köllitty ja masuteltu. On nuohottu ja kupsattu. Pusittu ja halittu. Se siinä töihinpaluussa varmasti tälläkin kertaa tekee kaikkein tiukinta kun ei ole ketään ketä halia päivän mittaan. Rakkausvauvat on päiväkodissa halimassa muita ja itse olen töissä leikkimässä kaunista ja rohkeaa.

Voi voi. Niin paljon kuin ihan kohta alkavaa omaa, uutta aikuiselämääni jo odotankin ja olen täysin valmis palaamaan töihin, täytynee silti lisätä univormuun ikäväitkun kestävä ripsari.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Minä ja mun pää

Tapahtui viime jaksossa:
Olin niinku ihan megaliekeissä ja tosi hyvissä koordinaateissa tämän tuhdin emoaluksen kurssin kääntämisen suhteen. Ruoka oli laadukasta, sain riittävästi lepoa ja liikuntaa. Muutosvastarintaa ei ollut sillä muutokset oli tehty hivuttamalla eikä mäjäyttämällä.

Ja sitten tuli laattis. Lauantaina 4.4. lapset lopettivat syömisen ja alkoivat osoittaa ensimmäisiä vatsaoireita noin muutenkin ja maanantaiyönä 6.-7.4. heräsin ihmeelliseen korinaan jonka alkulähteeksi osoittautui oksentava vauva. Kuin ihkuu. Enempiä yksityiskohtia käsittelemättä kerrottakoon että taloudessamme kukaan ei taudilta säästynyt ja oireet podettiin pidemmän kaavan kautta. Jopa uusi pesukone alkoi viidennen päivän kohdalla haista peeltä.

On siis varmasti ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävää että se viikko meni siinä pyykkejä pestessä ja öisin joko pöntöllä tai sohvalla päivystäessä. Söin silloin kun maistui ihan tasan sitä mikä maistui. No problem.

Se mikä oli problem oli itsensä takaisin raiteille kampeaminen sitten viikon päästä kun kaikki pienet ja isot potilaat olivat vihdoin saaneet suolistonsa hallintaan. Närästi, pieretti ja turvotti jo ihan varmaan sen yrjiksen jäljiltäkin, mutta ei siihen ihan taatusti auttanut se hirmuinen leipä-sipsi-pulla-keksi -kierre johon itseäni toipumisajalla huijaten voltilla hyppäsin.

Että mikä tässä nyt taas oli se? Häh? Että kun voin huonosti niin teenpä sitten kaikkeni jotta voisin vielä huonommin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun se on aina se pää. Se korvien väli on se. Ongelma.

Itse asiassa olen siitä jo aiemminkin kirjoittanut, Epäonnistujasta ja häpeän pelosta. Onneksi sain lopulta muutaman päivän toimea välteltyäni soitettua Virvelle ja avauduttua siitä minkälaisissa vesissä itseäni liotan. Kuten arvata saattaa, en ole ainoa jonka tällaiset poikkeustilat heittävät raiteiltaan helposti pidemmäksikin aikaa. Mutta jossain kohtaahan se on vain todettava että nyt on ylitetty raja armollisuudesta rietasteluun.

Virve antoi hyvän vinkin jota on kuulemma käyttänyt itsekin kun ei ole saanut itseään järkeistämällä palautettua ruotuun, nimittäin huijaaminen! Kehitimme ovelan suunnitelman (tai oikeastaan Virve antoi minun itse keksiä keinon) siihen miten voisin taas hivuttautua takaisin siihen mihin jäätiin ja jatkaa sitten normaalin viikko-ohjelman mukaisesti elämääni.

Sovittiin siis että kokeilen uuden viikonloppuun lisätyn keskivartalojumpan liikkeitä. Ihan vaan kokeile että ymmärränkö ohjeet, ei vaatteiden vaihtoa, ei juomapullon latausta - ihan vaan vähän testaan. Tämän kevyen testauksen lisäksi syötin loput vaalipullat perheenjäsenille.

Keino toimi, olen taas innostunut siitä miten pienellä muutoksella se hyvä olo oikeasti syntyy ja lähdenkin jumpalle jahka olen tämän tekstin saanut julki.

Aika

Toinen iso tekijä uusien elämäntapojen ja erityisesti liikunnan arkeen integroinnin suhteen on aika. Mulla ei ole olemassa päivässä tai viikossa mitään hetkeä joka olisi varattu jumpalle tai lenkille koska en ole kumpiakaan vuosiin harrastanut. Kahden alle nelivuotiaan lapsen perheessä joutokäyntiä ei arkipäivisin juurikaan ole ja tilaa ja aikaa täytyy erikseen raivata paitsi omassa päässä, myös kumppanin kanssa. En edes uskalla ajatella miten helpoksi ja hauskaksi tilan tekeminen menee kahden viikon päästä kun palaan töihin.

Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa päästä taas vauhtiin. Ehkä jonkunlaisen kipinän syttymisestä kertoo se että en malttaisi odottaa tämän kick-off-vaiheen päättymistä, jotta pääsen testailemaan mitä hauskaa keksisin tehdä varastossa makaavien kahvakuulien kanssa.

Eikä niistä perheemme pienimmästä oikeast pelkkää haittaa tässä projektissa ole. Onpahan tällainen mahan päällä pumppaava, käsittämättömyyksiä mölisevä ja kuolaava lähipeeteekin.

"ÄBBÄÄBBÄBBÄ!!!" eli "Viimeiset kolme toistoa sotaveteraaneille!!!"


maanantai 6. huhtikuuta 2015

Rakkain terveisin, lautanen

No niin, tässä lupaamaani tietoa saamistani ruokavalion muokkausohjeista.

Viikolla kaksi saamani ruokailuohje (kyllä, se yksi ja ainoa) kuuluu: Pyri syömään 3-4 tunnin välein.

Täytyy myöntää että ensialkuun hieman pyörittelin silmiäni että emmää ny ihan näin dorka ole että tällaista pitäisi harjoitella vaan kuinkas sitten kävikään. Ihan älyttömän hankalaa tällaiselle muka-kevyesti syövälle opetella syömään joka aterialla niin paljon ettei ole jo tunnin päästä nälkä.

Normaali muka-kevyt ruokailurytmini menee näin:
Aamupala lasten kanssa noin klo 8, puuroa ja hedelmiä. = Puolen litran puurokattilallinen jaetaan minun ja lasten kesken. Jos on raejuustoa, laitan sitä itselleni puuron sekaan, lapset syö voisilmän kanssa. Jälkkäriksi syödään kolmeen pekkaan banaani. Kyytipoikana imuroin kuusi pikkukupillista eli kaksi mukillista maitokahvia. Tällä pärjäilen ihan hyvin lounaaseen saakka.

Lounaalla lasten kanssa noin klo 11-12 syön hyvää kotiruokaa ja paljon kasviksia. = Vitutuskäyrän mukaisesti joko ihan hirveästi tai tosi vähän, riippuen siitä olenko kettuuntunut itseeni vain muihin. Kostoksi muille syön paljon, rangaistukseksi itseäni kohtaan vähän. Lautaselle löytää tiensä se mitä meillä sattuu jääkaapissa valmiina olemaan, ihan peruskotiruokaa ts. perunaa / pastaa ja kastiketta tai lihapullia, makaronilaatikkoa jne. Kasviksena on ollut muutama kurkkusiivu ja jälkkäriksi kolmeen pekkaan jaettu banaani ja itselleni lasten ketsupissa uivat ruuanjämät. Lisäksi syön ruokani yleensä kylmänä vasta kun olen saanut lapset syötettyä ja ravannut jääkaapin ja pöydän ja tiskipöydän Bermudan kolmiossa itseni sekopäiseksi. Laitan lapset päikkäreille klo 12-13.

Välipalalla noin kello 14 syön pirteän ja ravitsevan hedelmäsmoothien tai raakapuuroa. = Saatuani kakarat tainnutettua palaan helpotuksesta huokaisten keittiöön ja keitän päivän toisen kahvipannullisen. Alan laiduntamaan heti kun kahvi on valunut sillä kylmänä syöty pikkulautasellinen kotiruokaa ei täyttänyt mahaa kunnolla vaan siellä näkertää nälkä jo nyt. Alas menee kaikki mitä mieli tekee, ja mielihän tekee ensisijaisesti leipää, alk. 200kcal kappale päällysteineen. Namnam. Laiduntaminen jatkuu tunnin pari. Pidän toki hieman hengähdystaukojakin ettei nyt ihan lapasesta karkaa.

Päivällisellä perheen kanssa klo 16-17 syön toisen lämpimän kotiruoka-aterian. = Mies tulee kotiin, päivän kolmas kahvipannullinen puoliksi ukon kanssa. Kahvin kanssa syön....LISÄÄ LEIPÄÄ, sillä eihän iltapäivän mättämisen jälkeen mikään kunnon ruoka maistu.

Iltapalalla klo 19 syödään kevyesti puuroa ja hedelmiä. = Skarppaan omantunnontuskissa ja vatsakivuissa ja syön vauvan kanssa annoksen puuroa ja raejuustoa puoliksi, sekä hedelmiä. Päivän neljäs pannullinen kahvia puoliksi ukon kanssa.

Kaikkein pahinta oli että vaikka söin näin jälkikäteen ajatellen ihan hirveästi kaloreita, oli mulla jatkuvasti nälkä. Ja aamuisin tatti otsassa, pieru mahassa ja särki päässä. Näin ollen muutos oli paitsi ehdottoman tarpeellinen, myös hankala. Kaikkein vaikeinta oli opetella syömään lounaalla niin paljon, ettei nälkä iske heti yhden maissa uudelleen. 

Tässä hieman kuvia matkan varrelta. Aamupalaa, tadaa! Ihan oikeasti, 95 kiloinen ihminen saa syödä, hedelmiä varsinkin. Meidän muksut on hyviä syömään hedelmiä ja kasviksia muutenkin, mutta valmiiksi silputuina niitä saa uppoamaan todella paljon.
Sopivasti laiskan äidin hedelmäsalaatti.
Obligatorinen puuro. Karviaiset omalta pihalta, happamia, hyh.
Nammene.


Lounaalla olen pyrkinyt kokoamaan annoksen kasvispohjalle. Koska olen laiska ihminen enkä jaksa puputtaa raakasalaattia, ja koska pakastekasviksien ravintosisältö on lähes sama tai jopa parempi kuin tuoreiden, ja koska lämmin täyttää paremmin vatsaa, käytän todella paljon pakastekasviksia. Tässä lautasella on pussillinen Rainbown Ruokaisia Pannukasviksia ja fetaa. Kasvisherätyksestä syytän näitä Netflixistä hiljattain katsomiani dokumentteja.



Miehen kokkauksia, niiiiin hyvää.






Illallista. Samaa ideologiaa sovellan kuin lounaalla, eli paljon kasviksia ja muuten samaa kuin mukulat. Tämä on mulle tosi tärkeää, sillä en halua opettaa niille mitään laihdutusjuttuja enkä kokata itselleni eri ruokaa.
Pärjääkö yli päikkäreiden?
"Terveyspitsaa." Lol. 











Tärkeä juttu: ihanuuselementti. Ihminen ei jaksa kovin pitkään mitään mikä ei ole siitä kivaa, tai ruokaillessa hyvän makuista. Siksipä siis jälkkäriä, ja välillä ihan vaan pitsaa.
















Pitsa on tehty terveyspohjaan joten kumonnee onneksi päällä olevan juustoraastekilon vaikutukset.

Kuten jo sanoin, minulle on henkilökohtaisesti supertärkeää etten siirrä eteenpäin pakonomaista
vaa'alla ravaamisen tarvetta, tai sekopäistä suhtautumista ruokaan jonkinlaisena kurittamis- ja palkitsemisvälineenä.

Lapset syövät samaa ruokaa kuin mekin, ja meillä on tarjolla myös herkkuja (vanukkaita tai jopa karkkia) jälkkärinä, varmaan enemmän kuin muissa perheissä. Sokeriin suhtaudutaan siis ehkä liiankin hövelisti, mutta toisaalta siitä ei rakenneta mitään mörköä tai kiellettyä hedelmää. Haluan korostaa että tämä on vain meidän valintamme, muut saavat vapaasti tehdä omansa ja on tosi hienoa että lasten ruokavalioon kiinnitetään nykyään niin paljon huomiota. Itse uskon että ihmisten -myös pienten ihmisten- kokonaisvaltainen hyvinvointi koostuu paljon muustakin kuin vimpan päälle optimoidusta ja huippuunsa viritetystä ruokavaliosta.

Mutta on sillä vanhempien omalla ruokavaliolla ihan hirmuinen merkitys niin hyvässä kuin pahassa. On ollut ihanaa huomata miten ikänsä puolesta ruokaan hieman epäilevästi suhtautuva varttia vaille neljävee on varma että mulla on lautasella jotain superherkkuja ja vaatii myös itselleen "niitä paistettuja vihanneksia." Sormiruokaileva bottom-feeder taas on kieltäytynyt jo pitkään syömästä mitään omia möseröitään ja vaatii lautaselleen joka tapauksessa samaa kamaa kuin mitä me muut syödään.

Onpa kiva välillä myös hyvänä eikä aina vain varoittavana esimerkkinä.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kuinka apua saadaan?

Ihminen on onnellisimmillaan kun sen ruumiinaukkoihin työnnetään jotain sisään tai niistä tulee jotain ulos. Tämä pätee myös puhumiseen, alkaen kunnon höyrynpäästelystä ja loppuen avunpyyntöön. Eli apua saa kun sitä tajuaa pyytää.

Minä olen jossain vaiheessa aikuiselämääni tullut sellaiseen tulokseen että koska muilla on aina huonommin, niin minulla ei ole oikeutta valittaa tai pyytää apua. Pitäisi pärjätä ja selvitä omillaan ja kyllähän mä olen pärjännytkin, tosin se ei ole ollut kauhean kivaa. Välillä se on ollut ihan vaan kauheaa.

Olen myös oikeassa elämässä perusluonteeltani ja ulosanniltani aika iloinen ja huumorintajuinen ihminen, joten sitä on ehkä aika monen vaikea kuvitella kuinka syvissä vesissä tällainen elämä-on-laiffii-tuulitunneli voi välillä uida. Lisäksi paino-ongelma on jotenkin niin luuserinoloa, että apua sen selättämiseen ei vain kehtaa pyytää, varsinkaan kun ne ihmisen joilla sitä ei ole eivät millään tajua miten sellainen pääsee kenellekään edes syntymään. Syö vähemmän, liiku enemmän, eikö vaan? Helppoa kuin heinänteko. (Kyllä ei muuten todellakaan ole helppoa heinänteko. Viime kesänä kokeilin viikatteen käyttöä tontin raivaamisessa, on todellakin taitolaji!)

Nyt olen tuskaillut taas pari kuukautta sitkeiden kilojen ja syömishimojen ja synkkien ajatusten kanssa, ja paniikki alkoi vaivata ihan tosissaan kun tajusin kaksi viikkoa sitten palaavani seitsemän viikon päästä töihin paksumpana ja huonompikuntoisena kuin ikinä. Onneksi apuun tuli ihana Virve joka lupasi laatia seitsemän viikon kick-off-ohjelman, jolla saadaan vedettyä vähän ruotoa suoremmaksi ja vatsaa sisään ennen konttorirotan paluuta.

Minullahan on aikaisempikin kokemus personal trainerista, eikä se näin jälkikäteen ajatellen sujunut kovin hyvin. Johtuiko sitten laaditun ohjelman sopimattomuudesta, väärästä ajoituksesta vai henkilökemioista mutta en kokenut saaneeni rahojeni arvosta apua, ja luovuin oikeastaan toivosta että voisin saada apua elämäntaparemonttiin muualta kuin netistä.

Mutta nyt tuntuu todella siltä että ollaan oikealla tiellä.

Virven kanssa aloitimme ihan pohjalta. Liikutuin melkein kyyneliin kun ensimmäisen viikon ohjelmassa oli Jukka Rajalan Movement-treenin mukaisia liikkeitä kuusi kappaletta, ja ainoa ohje oli harjoitella niitä omassa tahdissa joka arkipäivä 10 minuuttia, ja käydä viikonloppuna molempina päivinä 20 minuutin lenkillä. Ihanaa rauhallista kuntoutusta kehäraakille!

Movement-liikkeet tuntuvat tosi hyvältä, luonnolliselta ja ennen kaikkea turvalliselta tavalta treenata tällaiselle aivan jumissa olevalle aloittelijalle. Liikkeet tehdään kehon omalla painolla, omaan kunto- ja liikkuvuustasoon skaalaten. Videoita voi katsoa Youtubessa, tässä yksi näyte.

Viikolla kaksi treenasin kaksi kertaa 20 minuuttia lihaskuntoa edellisviikolla harjoitelluilla liikkeillä kiertoharjoitteluna, sekä kävin kahdella 20 minuutin lenkillä. Liikkeet voi tehdä kotona ilman mitään varusteita, joten kynnys treenin aloittamiselle on älyttömän alhainen. Selänkierrot voi hyvin tehdä myös vauva naaman päällä maaten. On kokeiltu. Lapsi-äiti-kiintymyssuhde - hoidettu!

Kirsikkana kakun päällä Virve vaatii joka päivä kuittauksen että treeni on tehtynä, ja ahdistelee kyllä jos en anna itsestäni mitään kuulua. Palvelu on mukavuudenhaluiselle unohtelijalle varsin mahtava.

Ruokapuolesta kirjoitan ensi kerralla enemmän, mutta sen verran voin sanoa jo nyt että omalla kohdallani on elämäntapoja ehdottomasti helpompi muuttaa liikkumisen kautta, eli kun kroppaa käyttää liikuntaan, se vaatii myös liikkujan ruokaa. Liikunnasta saadun energiaboostin laittaa mielellään kunnon kasvistonnikalawokin vääntämiseen, eikä tule sitten mussuttaneeksi mitä sattuu pitkin päivää.

Toimii! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, toimii. 

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Hän on täällä taas

Maailmassa on paljon asioita, joiden kivuus ja tyhmyys riippuu asenteesta. Yksi näistä on vuodenajat. Lapsiperheessä -varsinkin tällaisessa jossa toisen evoluutio on edennyt vaiheeseen "pohjakala eli bottom feeder" ja toinen vaiheeseen "EIIIII!!!!!"- talvi on kerrospukeutumisineen, valon puutteineen ja näin etelässä myös lumen puutteineen aika ankeaa aikaa, yritti siihen asennoitua miten hyvänsä.

Ja kun sitä lunta sitten tulee...

Siksipä olen ollut todella, TODELLA huojentunut kun piha on parissa viikossa tullut näkyviin, puistoon pääsee ja hiekkalaatikko on jo hieman sulanut. Olemme olleet kakrujen kanssa pihalla koko viikon ja olen järkyttänyt niitä (sekä naapureita) hyppäämällä narua paimentamisen ohessa.

Niin on mukavaa!

Bottom feeder.

Luonnon oma paukkumuovi.

Ainoat kissat jotka meille pääsee sisälle.

Huojuva lato selvisi talvesta. Niin minäkin!
 Nauttikaa ihmiset, nauttikaa! Neiti Kevät on tullut kaupunkiin.